20 vuotta sähköyliherkkänä ihmisenä
Suomenkielinen käännös: Marita Niemelä
Christian Blom on 25.10.2022 pidetyssä vuosikokouksessa valittu Suomen Säteilyturva ry:n hallituksen uudeksi jäseneksi. Tämä on hänen henkilökohtainen kertomuksensa siitä, kuinka hänestä tuli vakavasti sähköyliherkkä ja hän sairastui syöpään. Artikkeli julkaistiin myös ruotsiksi Sähköpostia-lehdessä 1/2022.
Sairastuin sähköyliherkkyyteen vuoden 2003 alussa. Heti alusta alkaen sairausprosessini oli hyvin dramaattinen: koko talven ja kevään ajan allergiani lisääntyivät jatkuvasti. Voisi hyvin sanoa, että allergisoiduin kaikkeen. Lopulta ympäristössäni ei ollut juuri mitään, mihin en olisi reagoinut. Vähitellen kaikki normaali hävisi elämästäni. Aloin reagoida voimakkaasti useimpiin ruokiin, minkä seurauksena pystyin lopulta syömään vain harvoja itse valmistamiani ruokia. En sietänyt mausteita, paistettuja ruokia, gluteenia jne. Laihduin 25 kiloa 4-5 kuukaudessa.
Allergiareaktioni eivät olleet normaaleja vaan hyvin voimakkaita. Ne alkoivat aina aggressiivisella punoituksella, joka levisi mahaan, kasvoihin ja rintaan. Koko keho tuntui palavan uskomattoman voimakkaasti.
Astmani, josta olin kärsinyt lapsesta asti, muuttui nyt enemmän tai vähemmän krooniseksi. Se alkoi maaliskuun lopussa, jolloin siitepölykausi alkoi. Vuosi 2003 oli Suomessa voimakkain siitepölyvuosi vuosikymmeniin. Kun koivun siitepöly alkoi toukokuun alussa levitä, minusta tuli toimintakyvytön. Tilanne paheni kymmenkertaisesti, kun ruoho kesäkuun alussa alkoi kukkia.
Luulin koko ajan, etten enää enempää voisi sairastua, mutta tilanne vain paheni. Aina vaan pahempia ja täysin odottamattomaan ja tuntemattomaan suuntaan meneviä uusia käänteitä tapahtui jatkuvasti.
Myös syksy ja kesä 2002 olivat olleet poikkeuksellisia: helleaalto jatkui koko loppukesän, kunnes talvi tuli lokakuun puolessa välissä. Metsäpalot raivosivat Venäjällä koko syksyn ja ilma oli täällä täynnä myrkyllistä savua. Aurinkomyrskyt olivat voimakkaampia kuin sataan vuoteen.
Tammikuussa 2003 sain vaikean influenssan, jonka seurauksena keuhkoistani tuli aiempaa herkempiä.
Työskentelin tuolloin koulutuspäällikkönä ammattikorkeakoulussa (AMK Novia). Työpaikkani oli Espoon Kauklahdessa ja talot, joissa työskentelimme, olivat hyvin homeisia. Teimme hometutkimuksia ja saimme koulun omistajan siirtämään toiminnan pois alueelta jo syksyn 2003 aikana.
Keväällä reagoin lopulta niin aggressiivisesti koulussamme olevaan homeeseen, etten enää pystynyt hengittämään taloissa ollenkaan. Ja suureksi yllätyksekseni osoittautui, että reagoin voimakkaimmin koulun suureen kopiokoneeseen. Kun se oli käynnissä, hengitykseni salpautui täysin hengityslihasten ja kurkun hassujen kouristusten takia.
Työterveyshuoltoni toimi hyvin ja minulla olikin koko ajan vapaa pääsy erikoislääkäreille, mutta kukaan ei ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui. Jäin sairauslomalle maaliskuussa ja yritin myöhemmin kevään aikana useita kertoja palata töihin. Pidin viimeisen luentoni opiskelijoille ulkona pihalla. En voinut enää mennä ollenkaan työtiloihini. Vain pidättämällä hengitystäni saatoin juosta sisälle hakemaan jotain.
Elokuussa yritin palata töihin uusiin tiloihin, jotka olivat vähemmän homeisia, mutta se ei onnistunut. Koko syksyn olin välillä sairauslomalla, välillä yritin olla töissä. Edes silloin, kun muutimme uusiin ja puhtaisiin tiloihin Helsingissä en voin olla enää läsnä. Huhtikuussa 2004 jäin pysyvästi sairauslomalle, 56-vuotiaana. Taistelin Suomen kaikissa oikeusasteissa saadakseni työkyvyttömyyseläkkeen ja hävisin jatkuvasti. Täytettyäni 60 vuotta vuonna 2008 sain työeläkkeeni, mutta en työkyvyttömyyseläkettä, sillä viranomaiset eivät tuolloin tunnustaneet homevaurioita eikä sähköyliherkkyyttä, vaan tekivät päätökset silloisen vanhan lainkohdan perusteella.
Asuin keväällä 2003 Espoossa sijaitsevalla kesämökilläni, jonka tavaroihin allergiani levisi. Lopulta en enää pystynyt hengittämään sielläkään.
Ajoimme juhannukseksi 2003 mökille Viitasaarelle. Olin erittäin allerginen jo lähtiessämme ja aurinko paahtoi koko matkan ajan autoon. Huomasin, kuinka allergia alkoi räjähtää kehossani – rintakehäni, koko ylävartaloni ja kasvoni muuttuivat tulipunaisiksi ja tuntui kuin keuhkoni olisivat kiehuneet. Lahdessa ajoin keskussairaalaan ja pääsin heti päivystykseen. Diagnoosina oli allerginen shokki. Hengenvaarallinen tila, jota hoidettiin kortisonilla ja adrenaliinilla. Kohtaus meni ohi ja pääsimme aamuyöllä jatkamaan matkaa Viitasaarelle.
Mutta jotain oli lopullisesti hajonnut kehossani. Tunsin kaikki hajut ja tuoksut järkyttävän voimakkaasti matkan aikana. Keuhkoni kiehuivat. Enää ei ollut kyse astmasta vaan keuhkojen palamisesta.
Viitasaarella lepäsin useita viikkoja, mutta kun laitoimme siellä television päälle ensimmäistä kertaa, keuhkoissani alkoi taas sama tärisevä, polttava prosessi. Ja se loppui heti, kun sammutimme television.
Tällä tavalla kokeilimme siellä ollessamme. En voinut viipyä kaupoissa kaikkien kompressorien, valojen ja laitteiden takia. Kehoni kapinoi välittömästi, jos olin ympäristössä, jossa oli valoja ja sähkölaitteita. Siinä vaiheessa en vielä osannut yhdistää oireitani matkapuhelimeen, jota olin käyttänyt paljon vuodesta 1995 lähtien. Matkapuhelin kytkettiin lopullisesti pois päältä helmikuussa 2004, kun GSM-Edge, vahvasti moduloitu digitaalinen matkapuhelimen lähetyssignaali, otettiin Suomessa käyttöön. Samana päivänä, kun signaali kytkettiin päälle Helsingissä, jouduin paniikkiin – koko kehoni oli sekaisin ja kaikki lihakseni tärisivät ja vapisivat – jälleen erityisesti hengityselinten ympärillä olevat lihakset.
Sitten tuli pitkä ajanjakso, jolloin olin täysin normaalin yhteiskunnan ulkopuolella: vietimme talven Katajanokalla Helsingissä, jossa taistelin sekä ympärillämme olevia mastoja että Viking Linen laivojen aktiivisiksi käynnistettyjä tutkia vastaan. Soitin Ahvenanmaan Vikingin johtajille ja sain lopulta kiinni erään johtajan, jonka paras ystävä oli tullut sähköherkäksi. Hän määräsi alukset sammuttamaan tutkat, kun ne saapuvat Helsingin satamaan. Mariellan ja Expressin kapteenit noudattivat näitä ohjeita. Express noudattaa niitä vielä nykyäänkin.
Kaupungissa meillä oli jääkaappi ja lähes kaikki lamput pois päältä yli vuoden. Televisiota ja tietokoneita ei käytetty. Teini-ikäiset lapsemme ja heidän ystävänsäkin kunnioittivat mahtavasti oireitani vaikeiden vuosien aikana.
Liityin Sähköherkät ry:n, suomalaisen sähköyliherkkyysyhdistyksen, jäseneksi heinäkuussa 2003 ja minut kutsuttiin heti mukaan hallitukseen. Työskentelin vuosikymmeniä erittäin aktiivisesti yhdistyksessä ja me saimme paljon aikaan – vaikka kukaan ei käyttänyt internetiä eikä sähköposteja sinä aikana. Soitimme toisillemme lankapuhelimien kautta, tapasimme kasvotusten, lähetimme kirjeitä toisillemme ja viranomaisille. Tapasimme viranmaisia, kirjoitimme aktiivisesti lehtiin, otimme osaa tv- ja radio-ohjelmiin. Tarinani esitettiin Jussi Eerolan ohjaamassa elokuvassa Teknokratiapakolaiset, joka näytettiin useita kertoja YLEn kanavilla. Kirjoitin kirjoja Erja Tammisen kanssa ja ruotsalaisen lääkärin, Lennart Hardellin, ehdotuksesta olin mukana kirjoittamassa mm. sähköyliherkkyydestä kirjaa, joka julkaistiin USA:ssa (Corporate Ties That Bind) vuonna 2015.
Vuonna 2009 minulla todettiin kehon oikealla puolella oleva kurkkusyöpä. Samalla puolella, jolla olin aina pitänyt matkapuhelintani.
Sain sytostaattihoidon ja 35 säteilyannosta päähäni – suurin annos, jonka ihminen voi saada koko elämänsä aikana – kumulatiivinen säteilyannos oli yli 75 Gym. Kaikkina vuosina sen jälkeen, kun minusta tuli sähköherkkä, minusta oli tuntunut siltä kuin joku olisi lyönyt naulan kurkkuuni, kun pidin matkapuhelinta korvallani.
Syövän hoito oli vaikeaa. Toukokuusta syyskuuhun kestäneen hoidon aikana en oikeastaan pystynyt puhumaan, en nielemään lainkaan enkä edes syömään ennen kuin vatsaani laitettiin ruokintaletku. Laihduin syöpähoidon aikana vielä 20 kiloa, mutta en missään vaiheessa menettänyt toivoani, minkä ansiosta selviydyin noista äärimmäisen vaikeista kuukausista.
Kerroin syöpähoitojen aikana useille lääkäreille, että uskon sairauden liittyvän matkapuhelimen käyttööni. Mutta kun kerroin epäilyksistäni lääkäreille, he eivät ottaneet minua vakavasti.
Täytin yhdessä lääkäreiden kanssa syövän tilastointia varten lomakkeen, mutta siinä ei ollut ainuttakaan kysymystä matkapuhelimen käytöstä. Piti täyttää kuinka paljon on tupakoinut, juonut alkoholia ja kuinka paljon on altistunut yhteen jos toiseen. Mutta ei yhtäkään kysymystä onko käyttänyt matkapuhelinta ja kuinka kauan. Otin asian esille ja kysyin, miksei matkapuhelimen käytöstä ollut ainuttakaan kysymystä. Mutta HUS:n lääkärit sanoivat, että se on asia, josta lääkärit eivät siellä puhu. He eivät kieltäneet minua, mutta sanoivat, ettei minun kannata ottaa asiaa esille, koska kukaan ei tule keskustelemaan siitä minun kanssani.
Sähköherkkyys muuttui vähitellen hieman syövän jälkeen, mutta ei hävinnyt kokonaan. Nyt se ilmenee enemmän autoimmuunisairauksien oireina eri puolilla kehoa – akuutti psoriaasi käsissä ja jaloissa, astma, suolistosairaudet jne. Erilaisina salaperäisinä lihas- ja nivelkipuina.
Kärsin nykyään edelleen sähköyliherkkyydestä ja olen edelleen herkkä matkapuhelinsäteilylle. Asunkin ison osan vuodesta maalla välttääkseni pahinta säteilyä.
Ensimmäiset vuodet sähköyliherkkänä olivat kauheita. Oli aikoja, jolloin en itsekään uskonut itseeni. Pohdin, että olenko tullut hulluksi tai ovatko nämä kenties vain oman mielikuvitukseni tuotetta. Varsinkin kun johtavat lääkärit koko ajan sanoivat, että nyt pitää lopettaa noiden oireiden tunteminen ja kulkeminen ympäriinsä asiaa miettien.
Nykyään olen niin terve, että voin taas käydä teatterissa. Se on minulle todella tärkeää, koska olen työskennellyt teattereissa suurimman osaa elämästäni.
Sähköyliherkkyysyhdistyksemme (Sähköherkät ry) työ on joskus ollut tuskallista ja uuvuttavaa. Olemme kaikki niin sairaita ja erilaisia ihmisiä ja koko sairauden, jos se sairaudeksi käsitetään, kuten väitän, ovat lääkärit ja media ”kieltäneet” yhteiskunnassa. Ja se johtaa siihen, että me myös ”epäilemme” toisiamme yhdessä ja toisessa asiassa. Huolimatta siitä, että minun pitäisi 60 vuoden ajan yhdistyselämään osallistuneena sietää kaikkea, niin minun täytyy sanoa, että osallistuminen sähköyliherkkyysyhdistyksen työhön on ollut melkein vaikeinta, mitä olen kokenut. Tätä työtä jatkan edelleenkin.
Mutta me, jotka oikeasti ja koko kehollamme tiedämme, mitä sähköherkkyys on, emme kyseenalaista mitään. Toivomme ymmärrystä ja tukea asiallemme. Me taistelemme ja toivomme pian koittavan sen päivän, jolloin vahvistetaan sähköyliherkkyyden olevan todellista sekä mikroaalto- ja muun sähkömagneettisen säteilyn olevan hengenvaarallista ihmisille.
Christian Blom
Seuraava artikkeli:
Jäseneksi
Aktivoidu sinäkin – kanna huolta meidän kaikkien tulevaisuudesta
Liittymällä yhdistyksemme (Suomen Säteilyturva) jäseneksi voit omalta osaltasi vaikuttaa turvallisemman tulevaisuuden luomiseen.
Voit myös liittyä pelkästään sähköpostilistalle ja auttaa meitä levittämään yhdistyksen sanomaa.